Meillä oli määrä olla tapaaminen Kaken kanssa 10.30 heidän parkkipaikalla. Meiltä ajaa sinne n 10 min. Hermo petti jo klo 10 ja ajelin rauhallisesti (!) tapaamispisteeseen. Parkkipaikalla Kake totesi, että täällä sitä vaan otetaan aurinkoa. Totesin, että jo toista tuntia.
Ajelimme rauhallisesti (!) Puistolaan, koska olin luvannut jättää auton tyttärelleni. Kehotin vävypoikaa lukemaan auton ohjekirjan ennen ajoon lähtöä, koska auto oli uusi ja outo.
Puistolasta taksilla lentoasemalle. Lähtöterminaalissa tiukka American Airlinesin henkilön haastattelu. Kuka pakkasi kassisi? Onko kukaan päässyt laukkuihin käsiksi pakkaamisen jälkeen? Kauanko olet omistanut mukana olevat elektroniset vehkeet? Kunnialla testin läpi ja chekkaukseen.
Virkailija kysyi haluanko ehdottomasti tänään Chicagoon? Kone oli ylibuukattu ja virkailija sanoi vaihtotarjouksen olevan hyvä. Ehdotin neuvottelun aloittamista miljoonasta dollarista, mutta keskustelu tyrehtyi siihen. Onhan tämä nyt sellainen reissu, että ei siitä vähermmällä summalla voi luopua.
Tiskillä tapasimme Iltsun ja Kaitsun.Turvatarkastuksessa ei ongelmia. Olin varautunut laittamaan kypärän päähän, jos sitä ei saa viedä käsimatkatavarana.
Sitten ostamaan pari pulloa voimajuomaa, josta on matkoilla tullut perinne. Ettei pöpöt vaivaa, nääs. Ostosten jälkeen baariin lähtömaljoille.
Iltsulla oli kassi tullut niin täyteen, että yksi ajosaapas piti laittaa käsimatkatavaraan.
Kaitsulla oli mukana jokin salaperäinen kirjekuori, jonka sai avata vasta Atlantin yläpuolella. Pirjo ja Olli pölähtivät myös baariin ja kohta perässä matkanjohtaja Sami. Aikamme töristyämme siirryimme lähtöportille.
Automaattinen passintarkastuskone kameroineen tunnisti seurueemme jäsenet ja matka jatkui koneelle.
Lennolla tarjoiltiin broitskua ja nautimme hieman viiniä sen kanssa. Minun MP3-soitin iPOD meni kesken kaiken mykäksi ja tangon soitto loppui kuin seinään. Eikä se herännyt henkiin vaikka kuinka houkutteli, koputti ja naputti. Takuuaika oli tosin mennyt umpeen jo aikoja sitten. Viimeaikaiset puheet laitteiden kestävyydestä vain takuuajan loppuun eivät siis tässä tapauksessa pitäneet paikkaansa.
Kaitsu avasi kirjekuoren Atlantin yllä. Tosin paikka meni arvailun puolelle, koska sakea pilviverho peitti näkyvyyden alas. Kirjeessä oli useita pikkukuoria, joissa oli matkakassan täydennystä ja onnitteluviestejä. Kaitsu totesi, että näillä ainakin tuplataan matkakassa Las Vegasissa. Hieno 50-vuotislahja kavereilta ja sukulaisilta.
Lopultakin aika tylsä 9 tunnin lento, mitä nyt viini ja olut loppuivat n tuntia ennen laskeutumista. Lentoemo puisteli päätään ja sanoi porukan olevan harvinaisen janoista tällä reissulla. Tämä huomautus ei siis koskenut meitä routelaisia.
Maahantulotarkastus USA:han tullessa on myös oma ohjelmanumero. Ensin jonotetaan kuin entisessä NL:ssa n tunti ja sitten otetaan sormenjäljet ja valokuva. Virkailija utelee mm mitä teet USA:ssa. Jos vastaukset hyväksytään (yleensä näin käy), leimat lyödään passiin ja laukkuja noutamaan. Sen jälkeen vielä yksi portti, jossa luovutetaan lentokoneessa täytetty tulli-ilmoitus. Tiedättehän, ei saa tuoda ammuksia, aseita eikä huumeita, ei kukkia, hedelmiä eikä vihanneksia.
Lentokentältä taksilla hotellille. Taksi oli oikea monitoimimies. Hän samanaikaisesti pujotteli nelikaistaisella tiellä, puhui puhelimeen ja seurasi navigaattoria. Ja meinasi ajaa hotellin ohi. Hotellin kohdalla sanoin että se on tässä. "Ai on vai?" tokaisi kuski. Ei ollut huomannut 3x4 m:n kokoista hotellin kylttiä tien vieressä.
Hotellihuoneiden jaossa Sami neuvotteli pitkään maksuista, kun osa porukasta oli tullut päivää aikaisemmin. Heidän piti maksaa vain yksi yö, mutta hotelli veloitti kahdesta. Melkoista sählinkiä, jonka seurauksena iltapalalle lähtö viivästyi n puoli tuntia.
Iltapalalle mentiin metrolla. Puolen tunnin matka kolisevalla metrolla, joka ajaa todella lujaa, on kokemus sinänsä. Helsingin metro on tähän verrattuna kuin kuiskaus tunnelissa.
Metrossa Sami haki ylhäältä apuja tämän joukon ohjaamiseen.
Chicagon keskustassa tarkastimme Route 66:n alku- ja loppupään kyltit ja kuvattiin porukkaa yksin ja kasassa kylttien alla.
Iltapala oli aivan Route 66:n alkupään vieressä oleva purilaispaikka. Sami hoiti tyylikkäästi isot kaljat (tai siis Budweiserit) ja hervottoman kokoiset burgerit ja jälkiruoaksi jäätelöä ja suklaakakkua.
Paluumatkalla hotellille porukka torkkui metrossa. Taisi olla Samikin aika uupunut, kun kyseli meiltä mikä oli se poistumisasema, joku kaksiosainen nimi se oli? Ja tämä oli Samille jo viides Route 66-reissu.
Olipahan päivällä pituutta, joten uni maittaa varmasti. Joten eikun kroooooh....zzzzzzz.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti